Huonoille äideille

Kirjoitan ristiriitaisesti. Jossain määrin. Vallankin erilaiset kriittiset kirjoitukseni on kuitenkin suunnattu erilaisiin tilanteisiin. Ihminen, joka on liian ylpeä nähdäkseen ongelmiaan tarvitsee potkun perseeseen. Ihminen, joka jo valmiiksi kieriskelee maassa, ei tarvitse enää ketään potkimaan päähän. Kirjoitus Vastuu eläimestä on suunnattu kritisoimaan ihmisen taipumusta attribuoida kaikki johtumaan ulkoisista syistä. Eli toisin sanoen syyttää kaikesta muita kuin itseään.

Tämä kirjoitus on päinvastainen. Tämä on tarkoitettu ihmisille, jotka syyttävät kaikesta itseään. Ihmiselle on tervettä pitää tiettyjä asioita itsestään ja tiettyjä ympäristöstään johtuvina. Kumpikaan ei ääripäässään ole hyvä, eikä hyväksi kellekään.

Tämä kirjoitus on huonoille äideille. Siis aivan erityisesti omasta mielestään huonoille.

Heti ensimmäiseksi haluan sanoa, että en ole raskaana. Enkä suunnittele raskautta. Sikäli kun se kellekään kuuluu. Suunnilleen samanikäisessä tuttavapiirissäni alkaa vain olla yhä enemmän ihmisiä, joilla on omia lapsia, joten tämä on alkanut tuntua jossain määrin koskettavalta aiheelta. Kaikilla alkaa olla jo mielipiteitä siitä, että aikovatko he hankkia lapsia vai eivät ja missä olosuhteissa.

Aloitan synnytyksestä ja sivuutan raskauden tällä erää.

Synnytyksiä on hyvin monenlaisia. Joillain vain yksinkertaisesti on helpompaa kuin toisilla. Jotkut lapset syntyvät maailmaan keskosina, jotkut vähän yliajalla. Joidenkin synnytys kestää puoli tuntia, joidenkin kolme päivää, joka on käsittääkseni vielä melko tavallinen haarukka. Olen kuullut myös yhdeksän minuutin synnytyksestä ja jopa viikon päivät kestäneestä. Joku keskiarvo on kuulemma 8 tuntia. Helsingin Sanomissa oli joskus juttu, jossa miestoimittajalle simuloitiin synnytystä, antamalla tälle supistuksia vastaavia sähkösokkeja. Kolmen tunnin jälkeen mies ei enää kestänyt.

Ei se helppoa ole naisellekaan. On ihan totta, että aina hygienia ja lääketiede ei ole ollut näin kehittynyttä ja silloinkin saatiin lapsia maailmaan. Ainakin osa. Varsin suuri osa myös kuoli lapsivuoteelle. Se ei ollut mitenkään epätavallista "vanhoina hyvinä aikoina". Se ei ole pelkkää mukavuudenhalua, että kaikki lapset eivät synny täysin "naturaalisti". Keisarinleikkaus voi pelastaa äidin hengen. (Eikä sekään kuulemani mukaan kovin mukavaa ole. Komplikaatioiden riski on keisarileikkauksessa on muuten moninkertainen verrattuna alateitse synnyttämiseen.)

Imettäminen on seuraava, josta käydään kiivasta taistoa niin netissä, kuin monien tuoreiden äitien pään sisälläkin. Kuka imettää liian pitkään ja kuka liian vähän. Helsingin Sanomissa oli tästäkin joskus juttu, johon oli koottu äitien tuntoja.

Liian pitkään. Mikä on liian pitkään? Jossain vaiheessa ainakaan pelkkä maidontuotanto ei enää riitä tyydyttämään nälkää ja ravitsemaan lasta. En usko, että kellään pelkkä maidontuotanto riittää täyttämään täysin kaksivuotiaan ravinnontarpeen. Tai saa olla ainakin aika helkkarin kova maidontuotanto. Eli jossain vaiheessa on kuitenkin pakko antaa ainakin jotain muutakin ruokaa. Jossain vaiheessa lapsi yleensä itse alkaa kieltäytyä tissiltä, äidiltä loppuu into tai maidontuotanto.

Äidin oma maito on yleensä ainakin yksi parhaista, jollei jopa optimaalisin ruokavalio ensinalkuun lapselle. Se on myös kaikkein halvinmpia vaihtoehtoja. Suoraan rinnasta suuhun imetettäessä tiskejäkin tulee vähän, joten käytännönläisestä näkökulmasta se on minusta paras vaihtoehto lapsen elon alun ajan. Minusta viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa osata itse syödä, menee sen kätevyys imettämisen edelle kirkkaasti.

Kuitenkaan, lapsi ei voi ikuisesti saada kaikkea ravintoaan rinnasta, kuten yllä totesin. Siksi on tuttipullon käyttökin hyvä oppia. Lapsi, joka juo tuttipullosta, on helpompi opettaa olemaan myös sellaisen hoitajan kanssa, jolla omaa maidontuotantoa ei ole (tyypillisimmin isä). Tiskin tuleminen nyt kuitenkin on pieni vaiva.

Jos imettäminen tuntuu ylivoimaisen vaikealta - usein sekä äidistä, että lapsesta - en näe mitään syytä, että imettämistä olisi pakko harrastaa. Jos maitoa ei vain heru, tai jostain muusta syystä rintapumpunkin käyttö tuntuu ylivoimaisen vaikealta, niin äidinmaidon korvikekin on olemassa. Vaikka rintamaito olisikin se optimaalisin (eikä se aina välttämättä edes ole), niin korvikkeet ovat olemassa sellaisia tilanteita varten, jos ei maidon pumppaaminen fyysisistä tai psyykkisistä syistä johtuen onnistu.

Vaipat on kolmas aihe, josta käytävään keskusteluun olen törmännyt. Kertakäyttövaipat, kestovaipat vai pissatus? Käytännönläheisestä näkökulmasta ajateltuna on varmaan kaikkein helpointa, mitä aikaisemmin lapsi oppii itse ilmaisemaan omaa hätäänsä. Oman hätänsä huomaamista helpottaa, jos ei käytä superimukykyisiä ja kuivia vaippoja, vaan lapsi huomaa heti pissattuaan, että tuli epämukava olo ja osaa yhdistää asiat. Aivan pienille vauvoille ei tietysti ole yleensä mahdollista tätä opettaa, joten silloin on kaikkein kätevintä, että on superimukykyisiä ja mukavia vaippoja.

Kestovaipat vai kertakäyttövaipat? On seuraava vaihe. Ensin alkuun vastasyntynyt kasvaa nopeasti ja äidillä kestää totutella ylipäätään arkeen vauvan kanssa, joten luulisin, että kertakäyttövaipat ovat aluksi kaikkein käytännöllisin. Sitten voi alkaa vähän myöhemmin siirtyä kestovaippoihin, sillä se vähentää kaatopaikkajätteen määrää ja tulee siten kokoinaisuutena halvemmaksi ja ekologisemmaksi, vaikka miinuspuolena voi tuntua työläältä ja ne jäävät luultavasti jossain vaiheessa pieniksi kuitenkin. (Lisäksi myös vanhanaikaiset, märkänä ikäväntuntuiset vaipat edesauttavat lasta hoksaamaan, että on kivempaa tehdä asiansa potalle.)


Jos se riittäisi tällä erää. Olen kirjoittanut aikaisemmin pohdintaani lasten hankinnan eettisistä puolista kirjoituksessani "Lapsellista lapsellisuuskeskustelua". Jatkan joskus toiste kasvatuksellisista seikoista, tai muista aihetta sivuavista.