Epänainen

Mä olen niin kauan yrittänyt ajatella olevani nainen ja yrittänyt sovittaa itseni naiseuden käsitteeseen ja naiseuden käsitettä itseeni, että mulla on vieläkin toisinaan vaikeuksia tajuta, etten ole nainen. Tai siis lähinnä saan edelleen välillä innostuneita ahaa-elämyksiä ja oivallan, että niin, enhän mä oikeastaan ole nainen.

Tykkään kyllä vyötäröstä. Joskus on kiva, kun on tissit. Joskus mekkokin on ihan hauska. Minulla on melko voimakas hoivavietti. Monet "miesten jutut" näyttäytyy minulle typerinä. En halua olla osa mitään stereotyyppistä äijäporukkaa. En halua tehdä typeryyksiä tai tieten tahtoen satuttaa itseäni (ainakin, ellei sillä ole mitään järkevää funktiota). En halua alistaa itseäni miehille asetetuille odotuksille tämän enempää. On helpompaa rikkoa naiseuteen liitettäviä odotuksia, kuin mieheyteen liitettäviä. Miehisyyden ja miehisten toimintojen kyseenalaistaminen on heikkoutta, häpeällistä ja monia muita negatiiviseksi miellettyjä adjektiiveja.

Siitä huolimatta, en ole nainen, enkä koe olevani nainen. Jotta minä voisin olla nainen, pitäisi naiseuden määritelmää laajentaa siten, että minä mahtuisin sinne. Laajentaminen tarkoittaisi käytännössä sitä, että naiseus ja mieheys alkaisivat ristetä siinä määrin, että näiden välillä ei oikeastaan olisi enää mitään eroja.

Mutta naisissa ja miehissä on eroja. Kysykää vaikka niiltä miljoonilta sukupuoliristiriitaa kokemattomilta ihmisiltä. Myös monet transsukupuoliset ovat sitä mieltä, että sukupuolten välillä on eroja. Sen kieltäminen olisi sukupuolikokemuksen kieltämistä. Ja sukupuolikokemuksen kieltäminen taas on juuri sitä, mitä transihmisille tehdään ja mitä minä pidän yksiselitteisesti vääränä.

Joten sekä minulle, että yhteiskunnalle on helpompaa myöntää asia faktana muiden joukossa: Minä en ole nainen.

Mulla on kaunis ruumis. Jos mä olisin nainen, mä pitäisin kovastikin mun ruumiista. Mä pitäisin mun pyöreästä takapuolesta, pehmeästä ihosta, runsaista reisistä, isoista tisseistä ja kaikesta sellaisesta, mistä nykyään kropassani en pidä. No ehkä vatsamakkarat häiritsisivät silti.

Joskus on ihan jännää ja kivaa tuntea itsensä kauniiksi naiseksi. Tyrmäävän kauniiksi. Mutta mua ahdistaa se, että se on jotain, mitä multa odotetaan. Haluaisin tehdä sen odottamatta ja yllättäen, sekä täysin omilla ehdoillani. En silloinkaan halua näyttää stereotyyppiseltä naiselta. Haluan näyttää omintakeiselta naiselta. Naiselta, joka ei pelkää näyttää persoonaansa. Joskus hipiltä.

En pidä miesten odotuksista, enkä naisten odotuksista. En halua itselleni penistä, joka ei kuitenkaan olisi "funktionaalinen", eikä siinä olisi samaa herkkyyttä. Jos minulla olisi syntyjäni penis, niin tuskin haluaisin ainakaan eroon siitä.

Koska minulla ei ole penistä, enkä sellaista pyri hankkimaankaan, en koe luontevaksi käyttää esimerkiksi miesten pukuhuonetiloja. Onhan se mieheys ehkä vähän pelottavaakin. Se on kokonaan uusi konsepti, sellainen missä en ole vielä koskaan kunnolla ollut. Joskus melko väkivaltainenkin konsepti. Olisi ehkä ahdistavaa joutua jumiin miehisyyteen.

Ehkä kuitenkin olen enemmän mies kuin nainen. Olen vain mennyt siitä, mistä aita on matalin: naiselle oletettu keho ei herätä huomiota naisten pukuhuoneessa. Maskuliinisuutta naisissa arvostetaan enemmän kuin feminiinisyyttä miehissä. (Vai miksi luulette, että Jutta Urpilainen on alkanut puhua matalammalla ja rauhallisemmalla äänellä, mutta tuskin kukaan arvovaltaa saanut mies korkeammalla äänellä? On muutoinkin tutkittu, että johtoasemassa olevat naiset alkavat jossain vaiheessa madaltaa ääntään joko tietoisesti tai tiedostamatta tullakseen "vakavammin otetuiksi".)

Mussa kuitenkin on jotain naisellisuutta. Muunsukupuolisuutta / transgenderiyttä / genderfluidiutta on niin kovin työlästä selittää kaikille. Jos mä olisin vaikka lepakko, niin mulla ei varmaankaan olisi mitään ongelmaa olla sitä julkisesti. Tai jos mä olisin selkeästi transmies. Silloin mä vain hyppäisin yhdestä kategoriasta toiseen. Jotkut varmaan vihaisivat minua sen vuoksi, jotkut esittäisivät ylisymppistä ja monia ei asia kiinnostaisi juuri lainkaan. Kaikilla kuitenkin olisi joku käsitys siitä, mikä mä olen. Jos taas mä sanon olevani transgender, ihmisten ensireaktio usein on: "Mikä se on?". Eivätkä ne selityksen jälkeenkään tahdo tajuta. On niin kovin vaikea olla julkisesti jotain, jolle ei ole mitään valmista muottia olemassa.

Tämä on myös syy, miksi olen huomannut, että oikeastaan mua ei haittaa, jos joku sukupuolisuuden moninaisuutta ymmärtävä ihminen kertoisi toiselle aihetta tajuavalle, että olen transgender. Sen sijaan mua kyllä suututtaa, jos asialla jotenkin retostellaan ja kauhistellaan ja niin edelleen. Ymmärtämättömien puhe satuttaa.

Mietin kuitenkin, että voisin jossain vaiheessa tulla ulos muunsukupuolisena. Sukupuolisuuden pohtiminen kuitenkintoisinaan aiheuttaa ahdistusta. Ja ennenkuin aloin taas pohtia enemmän aihetta, luulin olevani kovinkin tasapainoinen ihminen. Mietin välillä, että olisinko mä onnellisempi, jos mä vain yksinkertaisesti pysyisin kaapissa? Pysyisin muiden silmissä epätyypillisenä naisena? Tuntisin silloin päivittäin kiusaantuneisuutta mies-nainen jaottelusta ja ragettaisin satunnaisesti stereotypioista. Se ei kuitenkaan koskettaisi minua samalla tavalla, syvältä, kuin tämän "todellisen sukupuoleni" virheellinen arviointi. Voisin pitää sukupuoli-identiteettini yksityisasiana ja käyttää naisille tarkoitettuja tiloja, koska minulla on naissukupuolelle oletettu ruumis. Kukaan ei ihmettelisi. Ketään ei kiinnostaisi, ellen itse asiasta hälisi tai aiheuttaisi pukeutumisellani tarkoituksella sukupuolihämmennystä. Mua luultaisiin lesboksi ja voisin hämmentää ihmisiä pussailemalla poikakaveriani.

Olisi kuitenkin mukavaa, jos mua ei jatkuvasti oletettaisi naiseksi. Haluaisin, että mulla on tissit, jotka voi kätkeä. Haluaisin, että mulla on keho, joka on riittävän androgyyni, että voin pukeutumisellani muuttaa sitä mihin suuntaan kulloinkin haluan. Mennä läpi yhtä lailla miehenä kuin naisena.

Naistenvaatteet on mulle asu, rooliasu. Tai ehkä auto, jolla mä pääsen helpommin paikkoihin, kuten sukupuolitettuihin vessoihin tai pukuhuoneisiin. (Oikeasti, olen joutunut välillä vaatekaapilla miettimään, että mitä laitan päälleni, että uskallan tarvittaessa käyttää vessaa / pukuhuonetta.) Onhan autot joskus kyllä tyylikkäitäkin. 

Unisex-vaatteet tai miestenvaatteet on puolestaan mulle koti. Aion jatkossa kantaa kotia vähän enemmän mukanani. Ja ylpeänä sisustaa sitä vähän vähemmän dorkaksi.