Mistä ei puhuta, sitä ei ole

Eilen oli lapsenoikeuksien päivä ja liputuspäivä. Oli myös transihmisten muistopäivä.

Puheenvuoro ”Lastasi saa kiusata” palautti muistoja mieleen. Ei liene mikään uusi asia blogin lukijoille, että minua on kiusattu ja olen varmasti itsekin saanut muutaman mielen pahoitettua pahastikin.

Koulukiusaamista on ollut varmaan niin kauan kuin koulujakin. Aiheet vain ovat muuttuneet. Ainakin jotkut. Enää ei kiusata silmälasien vuoksi, sillä melkein kaikilla on silmälasit. Sen sijaan edelleen kiusataan esimerkiksi lihavuuden, etnisen taustan, puhevian ja muiden vastaavien asioiden vuoksi.

Kiusaaminen ei poistu sillä, että asia vaiettaisiin kuoliaaksi. Vaikenemisella kuolee ainoastaan kiusatun itsetunto. Asioista pitää voida puhua.

Minulla ei ollut sanaa muunsukupuolisuuden kokemukselleni ollessani koulussa. En voinut identifioida itseäni muunsukupuoliseksi, joten olin tyttö. Se ei pelastanut minua millään tavoin. Olin aivan yhtä outo ja ulkopuolinen, kuin olisin ollut muunsukupuolisenakin. Jos kuitenkin olisin kyennyt käsitteellistämään kokemukseni, olisi minun ollut helpompi etsiä vertaistukea ja saada ystäviä.

Soitin eilen äidilleni. Hän sanoi, ettei haluaisi minun joutuvan kokemaan sitä kaikkea hyljeksintää, mitä muunsukupuoliseksi julkisesti identifioituminen voi aiheuttaa. Eihän kukaan järkevä äiti sellaista haluakaan. Juttu on vain niin, että se ei ole äidin halusta kiinni. Eikä se ole kiinni vain siitä, että identifioin itseni muunsukupuoliseksi. Jos en yritä olla jotain täysin muuta kuin olen, niin ihmiset huomaavat joka tapauksessa, että olen outo. En ole mikään normaali nainen. Ja se aiheuttaa vieroksumisreaktioita ihan yhtälailla kuin muunsukupuolisuuskin. Itse asiassa voisi olla helpompaa olla muunsukupuolinen, kuin vain outo nainen. Se antaisi ihmisille jonkun syyn sille, miksi olen niin kummallinen. Heidän ei tarvitsisi muuttaa käsitystään koko naiseudesta, vain siksi, että minä en sovi siihen. Eikä myöskään minun tarvitse välittää naiseuden määritelmästä henkilökohtaisella tasolla.

Ajatukseni katkeili. Joka tapauksessa ydinsanomani on, että olen aina ollut kummajainen, eikä muunsukupuoliseksi identifioiminen sano muuta kuin sen, että kaltaisiani on useampiakin ja ne pitää yhteiskunnassa huomioida. Syntymäsukupuolisesta poikkeava sukupuoli-identiteetti ei millään tavoin helpotu vaikenemalla. Se parantuu vain sillä, että sukupuoli korjataan kokemusta vastaavaksi. Se iskee todella syvälle jo muutoinkin ja on aivan riittävän vaikeaa jo ilman, että ympäristö yrittää tehdä kaikkensa tehdäkseen transihmisten elämästä helvettiä.

En vieläkään osaa puhua esimerkiksi etnisestä syrjinnästä, joten jätän sen taas muiden ihmisten tehtäväksi.