Ruumis ja käytäntö 2
Työrupeaman jälkeen tuntui jo viime kerralla jännältä. Lihakset tuntuivat lämpimiltä ja liikkuminen tuntui hyvältä. Juoksin bussipysäkille, mutta en siksi, että olisin ollut myöhässä bussista (oikeastaan minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, koska busseja edes menee), vaan siksi että se vain yksinkertaisesti tuntui hyvältä ajatukselta. Ja se oli ihan kivaa.
Sivumainintana: Aloitimme taas kaverini kanssa 11 viikon juoksuharjoitukset. Toivottavasti meillä menee viimekertaa paremmin, jolloin luovutimme ehkä puolessa välissä. Nyt olen huomannut, että minuutin juoksee suhteellisen kevyesti ja vaivattomasti. Sen jälkeen meinaa loppua happi. Tästä voin siis päätellä, että juoksuni bussipysäkille kesti vähemmän aikaa kuin minuutin. Olen myös oppinut, että minuutti on pitkä aika. Jo 30 sekuntiakin on pitkä aika, jos on valinnut asentonsa huonosti.
Mutta niin, itse asiaan. Olen havainnoinut, että irtaudun jotenkin ruumiistani. En sillä perinteisellä ruumiistairtautumissysteemillä, vaan ikäänkuin käsitteellisesti. Siis minuus ja ruumis tuntuvat täysin erillisiltä alueilta. Ruumis on työvälineeni. Minä on jossain muualla. Jossain sen sisällä. Minua maalaavat arkkariopiskelijat eivät maalaakaan minua, vaan tulkintaa ruumiistani.
Toisaalta katsellessani ruumistani ja teknisesti taitavampia ja vähemmän taitavia tulkintoja siitä huomaan kehoristiriitani selkeytyvän. Peilikuva minusta, binderi ja muut tavalliset vaatteeni päällä näyttää luonnolliselta. Se näyttää siltä, miltä sen pitäisikin näyttää. Alastomassa ruumiissani näen paljon asioita, jotka eivät tunnu olevan oikeissa kohdissa. En kuitenkaan katso niitä kauhistellen tai järkyttyneenä, vaan uteliaana ja tutkien.
Ruumiini tuntuu olevan voimakkaammin läsnä. Se tuntuu samaan aikaan luonnolliselta ja epämiellyttävältä. Ehkä se vain johtuu omasta mukavuusalueestani. Kainalot hikoaa. Vähän paleltaakin. Pitkissä asennoissa jäsenet puutuu. Joskus voimakkaammin kuin osaa arvatakaan. Nyt minulla alkaa olla hiljalleen tajua siitä, mitä ei kannata tehdä. Jos yhtään mikään tuntuu miltään heti alkuunsa, se tulee olemaan helvettiä kymmenen minuutin jälkeen. Seisonta-asennoissa polvia ei kannata laittaa lukkoon. Se alkaa tuntua ikävältä. Ylipäätään nivellukot tuntuu kauemmin ikävältä kuin kipeät lihakset.
Opettaja vaikuttaa pitävän kierto-asennoista, eli niistä kun hartialinja on eri suuntaan kuin lantio. Kädet ei saa olla yhdessä ja on kiva jos ne on jotenkin eri päin. Sillä tavoin, että asento ei ole symmetrinen. Jäsenien pitää olla vähän levällään, ettei malli ole yhtenä myttynä. Silloin sitä on ilmeisesti kiinnostavampi maalata.
Sivumainintana: Aloitimme taas kaverini kanssa 11 viikon juoksuharjoitukset. Toivottavasti meillä menee viimekertaa paremmin, jolloin luovutimme ehkä puolessa välissä. Nyt olen huomannut, että minuutin juoksee suhteellisen kevyesti ja vaivattomasti. Sen jälkeen meinaa loppua happi. Tästä voin siis päätellä, että juoksuni bussipysäkille kesti vähemmän aikaa kuin minuutin. Olen myös oppinut, että minuutti on pitkä aika. Jo 30 sekuntiakin on pitkä aika, jos on valinnut asentonsa huonosti.
Mutta niin, itse asiaan. Olen havainnoinut, että irtaudun jotenkin ruumiistani. En sillä perinteisellä ruumiistairtautumissysteemillä, vaan ikäänkuin käsitteellisesti. Siis minuus ja ruumis tuntuvat täysin erillisiltä alueilta. Ruumis on työvälineeni. Minä on jossain muualla. Jossain sen sisällä. Minua maalaavat arkkariopiskelijat eivät maalaakaan minua, vaan tulkintaa ruumiistani.
Toisaalta katsellessani ruumistani ja teknisesti taitavampia ja vähemmän taitavia tulkintoja siitä huomaan kehoristiriitani selkeytyvän. Peilikuva minusta, binderi ja muut tavalliset vaatteeni päällä näyttää luonnolliselta. Se näyttää siltä, miltä sen pitäisikin näyttää. Alastomassa ruumiissani näen paljon asioita, jotka eivät tunnu olevan oikeissa kohdissa. En kuitenkaan katso niitä kauhistellen tai järkyttyneenä, vaan uteliaana ja tutkien.
Ruumiini tuntuu olevan voimakkaammin läsnä. Se tuntuu samaan aikaan luonnolliselta ja epämiellyttävältä. Ehkä se vain johtuu omasta mukavuusalueestani. Kainalot hikoaa. Vähän paleltaakin. Pitkissä asennoissa jäsenet puutuu. Joskus voimakkaammin kuin osaa arvatakaan. Nyt minulla alkaa olla hiljalleen tajua siitä, mitä ei kannata tehdä. Jos yhtään mikään tuntuu miltään heti alkuunsa, se tulee olemaan helvettiä kymmenen minuutin jälkeen. Seisonta-asennoissa polvia ei kannata laittaa lukkoon. Se alkaa tuntua ikävältä. Ylipäätään nivellukot tuntuu kauemmin ikävältä kuin kipeät lihakset.
Opettaja vaikuttaa pitävän kierto-asennoista, eli niistä kun hartialinja on eri suuntaan kuin lantio. Kädet ei saa olla yhdessä ja on kiva jos ne on jotenkin eri päin. Sillä tavoin, että asento ei ole symmetrinen. Jäsenien pitää olla vähän levällään, ettei malli ole yhtenä myttynä. Silloin sitä on ilmeisesti kiinnostavampi maalata.
Kommentit
Lähetä kommentti