Annas plikka jaffa
Olin eilen illalla talkootöissä yhden seuran kahviossa. Itse hommahan ei ole mitenkään ihmeellisen hienoa, jännittävää tai kamalaa. Enimmäkseen lähinnä tylsää aikoina kun ei tule asiakkaita. Mutta itse asiakkaat varmaan antoivat mulle harmaita hiuksia. Vallankin ne harmaantumaan päin olevat miehet, jotka olivat omasta mielestään ihan hirvittävän hauskoja.
Se ei itsessään edes ollut erityisen raflaavaa minunkaan mielelleni ja melkein hauskojen juttujen kuuntelemiseen ja niihin vastaamiseen mulla on nyt jo pitkä koulutus. (Lol. Elämäm koulu.) Mutta se tuntui jotenkin absurdilta, kun kaikki järjestäinsä sanoivat plikaksi.
Suomessa on hieno, laaja valikoima sukupuolineutraaleja ilmaisuja, joita voi käyttää hyvin luontevasti; käyttäisivät niitä. Tyttö, likka, plikka (ja monet monet muut) ovat kaikki ilmaisuja, joita en ole koskaan kokenut omakseni ja minun mielestäni vaatii jo mielikuvitusta ja vaivannäköä identifioida minua sellaiseksi. Mulla oli kuumasta säästä huolimatta binderi, miesten kauluspaita ja shortsit, joiden alta pilkotti karvaiset sääret miesten sandaaleissa. Omasta mielestäni olin vähintäänkin neutraalin näköinen ilmestys.
Mutta ei. Plikka.
Vittu. Mä tiedän, tavallaan, että en kai mä voi odottaa ihmisiltä oikeaa sukupuolista identifiointia, jos mä en ole sanonut niille mitään. Mutta arvatkaa jaksanko mä selittää jokaiselle illan aikana tapaamalle kolmisenkymmenelle ukolle sukupuolisesta moninaisuudesta? Ja arvatkaa tekeekö se plikasta yhtään vähemmän sietämättömän tuntuista? Arvatkaa helpottaako se sosiaalista dysforiaa, että tietää ettei suunnilleen kukaan edes tiedä, että sun sukupuoli on olemassa.
No totta vitussa ei.
Mikä passisukupuoleni oikein kavalsi näille ihmisille? Oliko se se, että olin töissä kahviossa, joka on tietenkin naisten homma? Vai kenties ääneni? Tai näiden kahden kombinaatio? Plikoittelijat tuntuivat olevan niin hirvittävän varmoja asiastaan, kuin heidän mielessään ei olisi koskaan edes kuiskannut ajatus siitä, että en välttämättä olisikaan plikka.
Vituttaa. Ääneni olisi naiselle itsessään jo melko matala (paitsi silloin jos menen lukkoon). Mutta se on naisen ääni. Ja ihmiset identifioi mut aina, väistämättä, naiseksi tällä äänellä. Mä tosiaan tarvitsen ne testot. Äänidysforia. Se on yksi ehkä sosiaalisen puolen dysforioista pahimpia. En voi edes komentaa teinejä painumaan helvettiin meidän pihalta kuulostaen vakuuttavalta. Tuli sekin testattua eilen illalla. En tiedä eivätkö ne sitten oikein tajunneet, että kyllä mä kuulen jos ne ajavat niillä helvetin päristysperkeleillään vain meidän pihatien päähän. Vittu. Ne kuulee meidän pihasta kolmen kilometrin pääsän kiitos vesistöjen.
En halua olla kaapissa. Mutta kaikille helvetin ihmisille ulostuleminen on aivan järjettömän raskasta ja epäkiitollista hommaa.
Muoks.
En tykkää ongelmista, joten ratkaisin sen.
Fuck this shit. Jos jollekin ei kelpaa, niin olkoon.
Se ei itsessään edes ollut erityisen raflaavaa minunkaan mielelleni ja melkein hauskojen juttujen kuuntelemiseen ja niihin vastaamiseen mulla on nyt jo pitkä koulutus. (Lol. Elämäm koulu.) Mutta se tuntui jotenkin absurdilta, kun kaikki järjestäinsä sanoivat plikaksi.
Suomessa on hieno, laaja valikoima sukupuolineutraaleja ilmaisuja, joita voi käyttää hyvin luontevasti; käyttäisivät niitä. Tyttö, likka, plikka (ja monet monet muut) ovat kaikki ilmaisuja, joita en ole koskaan kokenut omakseni ja minun mielestäni vaatii jo mielikuvitusta ja vaivannäköä identifioida minua sellaiseksi. Mulla oli kuumasta säästä huolimatta binderi, miesten kauluspaita ja shortsit, joiden alta pilkotti karvaiset sääret miesten sandaaleissa. Omasta mielestäni olin vähintäänkin neutraalin näköinen ilmestys.
Mutta ei. Plikka.
Vittu. Mä tiedän, tavallaan, että en kai mä voi odottaa ihmisiltä oikeaa sukupuolista identifiointia, jos mä en ole sanonut niille mitään. Mutta arvatkaa jaksanko mä selittää jokaiselle illan aikana tapaamalle kolmisenkymmenelle ukolle sukupuolisesta moninaisuudesta? Ja arvatkaa tekeekö se plikasta yhtään vähemmän sietämättömän tuntuista? Arvatkaa helpottaako se sosiaalista dysforiaa, että tietää ettei suunnilleen kukaan edes tiedä, että sun sukupuoli on olemassa.
No totta vitussa ei.
Mikä passisukupuoleni oikein kavalsi näille ihmisille? Oliko se se, että olin töissä kahviossa, joka on tietenkin naisten homma? Vai kenties ääneni? Tai näiden kahden kombinaatio? Plikoittelijat tuntuivat olevan niin hirvittävän varmoja asiastaan, kuin heidän mielessään ei olisi koskaan edes kuiskannut ajatus siitä, että en välttämättä olisikaan plikka.
Vituttaa. Ääneni olisi naiselle itsessään jo melko matala (paitsi silloin jos menen lukkoon). Mutta se on naisen ääni. Ja ihmiset identifioi mut aina, väistämättä, naiseksi tällä äänellä. Mä tosiaan tarvitsen ne testot. Äänidysforia. Se on yksi ehkä sosiaalisen puolen dysforioista pahimpia. En voi edes komentaa teinejä painumaan helvettiin meidän pihalta kuulostaen vakuuttavalta. Tuli sekin testattua eilen illalla. En tiedä eivätkö ne sitten oikein tajunneet, että kyllä mä kuulen jos ne ajavat niillä helvetin päristysperkeleillään vain meidän pihatien päähän. Vittu. Ne kuulee meidän pihasta kolmen kilometrin pääsän kiitos vesistöjen.
En halua olla kaapissa. Mutta kaikille helvetin ihmisille ulostuleminen on aivan järjettömän raskasta ja epäkiitollista hommaa.
Muoks.
En tykkää ongelmista, joten ratkaisin sen.
Fuck this shit. Jos jollekin ei kelpaa, niin olkoon.
Kommentit
Lähetä kommentti