Tahdoin paljon kauniimpaa
Mä en tiedä onko mulla häiriöitä kehon hormonitasapainossa, kaamosmasennus, vai mikä, mutta musta vaan kerta kaikkiaan tuntuu siltä, että musta ei oo mihinkään. Mulle on aina ollut hirveän selkeetä, mitä mä haluan. Nyt mä en enää tiedä, mitä mä haluan. Paitsi nukkua. Mä en tiedä haluanko mä valmistua. Mä en tiedä haluanko mä opiskella. Mä en tiedä haluanko mä syödä. Mä en tiedä haluanko mä elää. Mä en tiedä haluanko mä kuolla.
Musta tuntuu, että mä vaan epäonnistun kaikessa, mitä mä sitten ikinä oonkin tekemässä. Tuntuu, kuin joku olisi läväyttänyt päin naamaa ja yhtäkkiä tajuan, että musta ei ole mihinkään niistä asioista, mitä oon joskus halunnut. Kaikki on hirvittävän takkuista ja vaikeaa.
Halusin kirjailijaksi. En saa käsikirjoitustani valmiiksi. Siellä se on. Puolikkaana. Kuten on ollut jo monta vuotta. Jos mä haluan olla kirjailija, mun täytyisi saada kirja ulos vuodessa. En tiedä saanko edes yhtä ulos kymmenessä vuodessa. Tai kiinnostaako se edes ketään. Kukaan ei varmaan halua edes kustantaa sitä. "Ei sovi kustannusohjelmaamme." En tiedä haluaako kukaan edes lukea sitä.
Halusin arkkitehdiksi. En päässyt sisään.
Mä en ylipäätään tiedä, tuunko mä saamaan töitä. Mollissa ei ole ollut pitkään aikaan mitään sellaista auki, mihin mun olisi kannattanut hakea edes vastavalmistuneena. Hain tänäsyksynä harjoittelupaikkaa. Yhdestä paikasta sanottiin, ettei tarvita. Yhdestä ei kuulunut mitään. Yksi kariutuu muuttuvien harjoittelukäytäntöjen vuoksi ja yhdestä ilmoittivat valinneensa jonkun haastatteluista (jonne minua ei ollut edes kutsuttu). Ja siis mä oikeasti panostin kaikkiin näihin.
Halusin koiran, mutta juuri nyt musta tuntuu, ettei musta ole edes huolehtimaan kanista. Ja mulla on kani.
Halusin lapsia, mutta varsin luultavasti olen lisääntymiskyvytön. (Jostain syystä tuo edellinen kohta tuntuu tätä suuremmalta. Ehkä siksi, että mulla ei ole lapsia, jotka kärsisivät laiminlyönneistäni.) Mun piti varata aika kuukautisten alkaessa gynelle ja verikokeisiin, mutta sillä ei ollut enää edes kymmenen minuutin puhelinaikaa vapaana siinä vaiheessa. Tuntuu siltä, kuin mua ei olisi edes tarkoitettu lisääntymään.
On suoranainen ihme, että mulla on edes parisuhde. Menin jopa naimisiin, vaikka en mä sitäkään oikein osaa. Kiinnostukseni häiden järjestelyyn oli nollassa. Ilman äitiä ja anoppiani niistä olisi tuskin tullut mitään. Edelleen häitä ajatellessa puskee päällimmäisenä tunteena päälle ahdistus, vaikka ilmeisesti häissä itsessään oli ihan kivaa, eikä oikeastaan mikään mennyt edes pieleen. Lisäksi näyttää siltä, että olen hukannut sormukseni. Se ei ole täällä, eikä se ole vanhempieni luona. Minulla ei ole aavistustakaan, missä se on.
Olin häitä edeltävänä keväänä saanut burn outin ja kesänä töissä epämukavuusalueellani ja kaukana kaikista sosiaalisista ympyröistä. Tuntui siltä, että olisin myymässä mielenterveyttäni. Silloin mä ensimmäistä kertaa tajusin, että mulla on lievä masennus. Syksy meni siitä toipuessa ja tämän vuoden keväällä musta tuntui jo siltä, kuin joku olisi sytyttänyt valon takaisin tunnelin päähän.
Mutta mä kusin keväänkin hommat. En saanut kesätöitä. Ajattelin tekeväni kesällä gradua, mutta kusin senkin.
Nyt mulla on kohta tukikuukaudet loppu. Opinnoista puuttuu liikaa. Gradu on kesken ja usko työmarkkinoihin kadonnut.
Kävin kelan laskurilla katsomassa paljonko tienaisin työttömänä. Se näytä olevan oleellisesti enemmän kuin opiskelijana, mutta lappuja pitää täyttää enemmän, eikä saa enää opiskelija-alennuksia mistään. Lisäksi pitäisi alkaa maksaa opintolainaa takaisin.
Musta tuntuu, että mä vaan epäonnistun kaikessa, mitä mä sitten ikinä oonkin tekemässä. Tuntuu, kuin joku olisi läväyttänyt päin naamaa ja yhtäkkiä tajuan, että musta ei ole mihinkään niistä asioista, mitä oon joskus halunnut. Kaikki on hirvittävän takkuista ja vaikeaa.
Halusin kirjailijaksi. En saa käsikirjoitustani valmiiksi. Siellä se on. Puolikkaana. Kuten on ollut jo monta vuotta. Jos mä haluan olla kirjailija, mun täytyisi saada kirja ulos vuodessa. En tiedä saanko edes yhtä ulos kymmenessä vuodessa. Tai kiinnostaako se edes ketään. Kukaan ei varmaan halua edes kustantaa sitä. "Ei sovi kustannusohjelmaamme." En tiedä haluaako kukaan edes lukea sitä.
Halusin arkkitehdiksi. En päässyt sisään.
Mä en ylipäätään tiedä, tuunko mä saamaan töitä. Mollissa ei ole ollut pitkään aikaan mitään sellaista auki, mihin mun olisi kannattanut hakea edes vastavalmistuneena. Hain tänäsyksynä harjoittelupaikkaa. Yhdestä paikasta sanottiin, ettei tarvita. Yhdestä ei kuulunut mitään. Yksi kariutuu muuttuvien harjoittelukäytäntöjen vuoksi ja yhdestä ilmoittivat valinneensa jonkun haastatteluista (jonne minua ei ollut edes kutsuttu). Ja siis mä oikeasti panostin kaikkiin näihin.
Halusin koiran, mutta juuri nyt musta tuntuu, ettei musta ole edes huolehtimaan kanista. Ja mulla on kani.
Halusin lapsia, mutta varsin luultavasti olen lisääntymiskyvytön. (Jostain syystä tuo edellinen kohta tuntuu tätä suuremmalta. Ehkä siksi, että mulla ei ole lapsia, jotka kärsisivät laiminlyönneistäni.) Mun piti varata aika kuukautisten alkaessa gynelle ja verikokeisiin, mutta sillä ei ollut enää edes kymmenen minuutin puhelinaikaa vapaana siinä vaiheessa. Tuntuu siltä, kuin mua ei olisi edes tarkoitettu lisääntymään.
On suoranainen ihme, että mulla on edes parisuhde. Menin jopa naimisiin, vaikka en mä sitäkään oikein osaa. Kiinnostukseni häiden järjestelyyn oli nollassa. Ilman äitiä ja anoppiani niistä olisi tuskin tullut mitään. Edelleen häitä ajatellessa puskee päällimmäisenä tunteena päälle ahdistus, vaikka ilmeisesti häissä itsessään oli ihan kivaa, eikä oikeastaan mikään mennyt edes pieleen. Lisäksi näyttää siltä, että olen hukannut sormukseni. Se ei ole täällä, eikä se ole vanhempieni luona. Minulla ei ole aavistustakaan, missä se on.
Olin häitä edeltävänä keväänä saanut burn outin ja kesänä töissä epämukavuusalueellani ja kaukana kaikista sosiaalisista ympyröistä. Tuntui siltä, että olisin myymässä mielenterveyttäni. Silloin mä ensimmäistä kertaa tajusin, että mulla on lievä masennus. Syksy meni siitä toipuessa ja tämän vuoden keväällä musta tuntui jo siltä, kuin joku olisi sytyttänyt valon takaisin tunnelin päähän.
Mutta mä kusin keväänkin hommat. En saanut kesätöitä. Ajattelin tekeväni kesällä gradua, mutta kusin senkin.
Nyt mulla on kohta tukikuukaudet loppu. Opinnoista puuttuu liikaa. Gradu on kesken ja usko työmarkkinoihin kadonnut.
Kävin kelan laskurilla katsomassa paljonko tienaisin työttömänä. Se näytä olevan oleellisesti enemmän kuin opiskelijana, mutta lappuja pitää täyttää enemmän, eikä saa enää opiskelija-alennuksia mistään. Lisäksi pitäisi alkaa maksaa opintolainaa takaisin.
Kommentit
Lähetä kommentti