Joku vaihtoi lampun tunnelin päähän

Minusta tuntuu, että olen hiljalleen saavuttamassa jonkinlaisen vakauden. Gradu toki stressaa (enemmän kuin haluaisin myöntääkään), mutta tietynlainen optimismi tulevaisuutta kohti on palannut. En tiedä, onko se yhteydessä valoisuuden lisääntymiseen, hajuaistini palaamiseen (kiitos nokkaani vetämäni kortisonin) vai kutsuun työhaastatteluun. Vaikka työhaastattelu ei poikisikaan työpaikkaa, se on silti jollain tapaa palauttanut uskoni tulevaisuuteen. Nyt mulla on taas suunnitelmia.

En halua jäädä työttömäksi. Ei sillä, että kukaan varmaan haluaisi, mutta mulla on jopa jonkinasteisia suunnitelmia. Etunani on myös se, että olen valmis muuttamaan, tarttumaan omituisiinkin tilaisuuksiin, sekä ottamaan riskejä.

Oli jonkin aikaa jokseenkin hurjaa. Tuntui, kuin olisin hyppäämässä tyhjän päälle: valmistumassa vailla mitään tietoa tulevasta. Vailla tietoa siitä, koska voin edetä prosessissa, vailla tietoa siitä, voinko koskaan saada lapsia, vailla tietoa siitä, saanko koskaan työpaikkaa, voinko asua yhdessä puolisoni kanssa ja niin edelleen.

Ei sillä, mä en edelleenkään tiedä mitään näistä yhtään sen enempää. Tiedän kuitenkin, että pystyn edelleen seisomaan neljän tavoitteeni takana. Tiedän, mitä en halua. Ja tiedän, että pidän vihreästä.

Vihreä on itse asiassa siitäkin jännä asia, että mulla oli lempiväri, ennenkuin se lastenlääkärin mukaan oli mahdollista:

Äiti: Anna sille se vihreä, kun se on sen lempiväri.
LL: Ei noin pienellä ole vielä lempivär-
Minä: VIHREE!!

Hyvin pienestä lapsesta saakka halusin aina sen vihreän jutun. Oli kyse mistä tahansa, niin vihreä oli se the oikea vaihtoehto. Muut värit korkeintaan menetteli. Nykyään olen oppinut arvostamaan muitakin värejä, jopa vihreän (eritoten limen) vastaväriä, pinkkiä.